Aloitin lukemaan uudestaan Allen Carrin kirjaa Stumppaa tähän. Ahmin illalla kirjaa 100 sivua, kunnes oli aika mennä nukkumaan. Tunteeni ovat ristiriitaiset: haluan lopettaa ja Carr saa tekstillään puhtia päätöksentekoon. Olen jo niin innoissani siitä, mitä savuton elämä tuo tullessaan: hajut, maut, raikas ja vapaasti kulkeva hengitys. Toisaalta minä pelkään. Pelkään että lopetan. Juuri niin kuin Carr kirjassaan kertoo; monet ovat jättäneet lukemisen kesken koska pelkäävät, etteivät voi olla lopettamatta sen luettuaan.

En ole harrastanut liikuntaa moneen kuukauteen. Hengenahdistus ja tukehtumistuntemukset ovat inhaa tavaraa. Siitä onkin riittänyt tekosyytä olla kuntoilematta. Kuntoilemattomuus ja tupakanpoltto takaavat sen, että sen lisäksi että hengästyn pienestäkin portaidennoususta, lapseni kanssa telmiessä, jopa syödessä, on oloni jatkuvasti vetämätön. Jäsenet kärsivät hapenpuutteesta joten ei mikään ihme, ettei huvita tehdä mitään mikä ei ole aivan välttämätöntä. Saamattomuus vaikuttaa suoraan itsetuntoon.

Kärsin huonosta itsetunnosta ja fyysisestä pahoinvoinnista, mutta "palkinnoksi" saan ne ihanat tauot pikkupaheeni kanssa. Onko noissa tauoissa sittenkään mitään niin nautinnollista, että tällainen hinta kannattaa maksaa?

Pelkään tyhjyyden tunnetta, joka on iskenyt minuun aina lopettaessani. Elämältä tuntuu kadonneen tarkoitus. Siis; tupakoitsijana elämän tarkoitus on, että saa nauttia huumettaan. Kuulostaa naurettavalta ja varmasti kuka tahansa röökaaja nopeasti esittäisi vastaväitteen: elän täysipainoista elämää, tupakka on vain piste iin päälle, tapa palkita itsensä. Kuitenkin kuvitellessaan elämää ilman tupakkaa alkaa kummasti pelottaa. Mitä teen sitten kun olen stressaantuntu, ikävystynyt tai iloinen? Lopettamisen jälkeen valtaa tyhjyyden tunne, mikä on kummallista sillä enhän kärsinyt tuosta tunteesta ennen kuin aloin polttamaan.

Pelottaa, mutta aion jatkaa kirjan lukemista taas illalla. Aamulla sytyttäessäni sen tärkeimmän, päivän ensimmäisen savukkeen, ajattelin että se kenties on elämäni viimeinen aamusavuke. Kauheaa.

Rituaali

Vaikka työaamuina herääminen on vaikeaa, ajatus ensimmäisistä henkosista saa minut ripeämmin ylös sängystä. Minulla on selkeä rutiini. Keitän ensin kahvin ja teen samalla aamupalan. Kahvi on valunut jo ennen kuin ehdin voidella leipiä ja mieli tekisi jo päästä sytyttämään. Hillitsen kuitenkin itseni ja teen leivät loppuun. Vasta sitten kaadaan kahvin kuppiin, otan lootasta uuden virheettömän valkoisen kääryleen, syttyttimen, laitan tohvelit jalkaan ja menen parvekkeelle. On parempi istua, koska päivän ensimmäinen menee raajoihin välittömästi. Kun nikotiini alkaa virtaamaan suonissa tunne on huumaava.

Aamupala on parasta tehdä valmiiksi ennen sauhuttelua, koska sen jälkeen hengästyttää ja on hyvä vain istua vähän aikaa. Olo ei ole freesi, mutta sisäinen nikotiinihirviö on tyydytetty. Päivän ensimmäinen on paras, siitä eteenpäin se on alamäkeä. Seuraavat savukkeet eivät koskaan pysty nousemaan nautinnollisuudessaan samalle tasolle. Niiden kohdalla ei pitäisi edes puhua nautinnosta.

Rituaalit ovat tärkeitä. Kahvikuppi aamulla, myös töissä tauoilla on hyvä seuralainen röökille. Samoin kaunis maisema. Mieluummin tupruttelen työpaikan takapihalla puiston reunalla kuin virallisella tupakkapaikalla sisäpihalla, joka ironista kyllä, on tupakoitsijoiden jäljiltä tunkkainen loukko. Saunassa löylyjen välissä pitää käydä viilentymässä ja savukkeella. Joka kerta, vaikka sydän hakkaa kiivaasti jo yksin löylyn kuumuudesta.

Lempisavukkeeni on vaalenvihreä Mallu. Mentoli tuo "raikkaan" maun ja täysin valkoinen savuke on mielestäni elegantti. Oranssit filtterit ovat jotenkin brutaaleja, karuja.

Tilanteet, joista ei pääse vapaasti poistumaan tupakanmittaiselle tauolle, ahdistavat jo etukäteen. Pystyn olemaan polttamatta montakin tuntia ilman suurempia ongelmia, mutta tilanteen mentyä ohi on sätkä jo löytänyt huulilleni. Monet käyvät yhdessä nortilla, tupakoivat ringissä ja jauhavat paskaa töistä, pomosta, lomista, autoista, julkkiksista. Minäkin joskus lähden mukaan, mutta kaikista mieluiten livahdan yksinäni. On ihana vajota savun siivittämänä omiin aatoksiin. Myös tästä syystä suosin epävirallisisa tupakkapaikkoja: todennäköisyys joutua keskustelemaan mielenkiinnottomista aiheista on pienempi.

Kirjoittaessani tätä minulla on tupakat loppu. Työpaikan lähellä ei ole kioskia tai kauppaa, joten luultavasti taas kerran käyn ostamassa askini 5,90 euron hintaan läheisestä keskikaljakuppilasta. En tee sitä vielä, sillä kohta pomoni tulee lounaalta ja meillä alkaa palaveri. En tiedä kauan palaverimme tulee kestämään. Nyt jo ahdistaa.

Lopetetaan tämä pelleily

Ensimmäinen todellinen lopetusyritys oli syksyllä 2006. Olin valmistautunut huolella lukemalla Allen Carrin kirjan Stumppaa tähän, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Viimeisen tupakan polttaminen jännitti, ei siksi että olisin pelännyt lopettamista, vaan koska olin innoissani aloittamassa savuttoman elämän.

Savuttomuutta kesti kuukauden. Ystävän tupaantuliaisissa ajauduin riitaan silloisen poikaystäväni kanssa ja boolin voimasta aloin pummia kaveriltani tupakkaa. Hän tarjosi sen samalla kuitenkin suuresti paheksuen.

- Yksi vain, lausuin viimeiset kuuluisat sanat.

Lohduttauduin ajatuksella, että lopetan viimeistään kun tulen raskaaksi. Olin oikeassa. Päivänä jolloin raskaustesti näytti plussaa lopetin kuin seinään. Ja se oli niin helppoa! Neuvollassakin sitä ihmeteltiin, ehkä vähän jopa epäiltiin väritetyksi totuudeksi. Varmuuden vuoksi terveydenhoitaja vielä antoi vinkkejä "turvallisista" määristä raskauden aikana.

- En minä polta, sanoin ylpeänä.

Raskauden toisella puoliskolla aloin yllättäen katsella kaiholla työpaikan tupakkapaikalle. Kaivoin vanhasta kätköstä ylijäämäaskin ja leikin tupakoivani yhdellä savulleekka sytyttämättä sitä. Mitä ihmettä? Olin ollut monta kuukautta ilman tupakkaa, tyytyväisenä ja kaikille julistaneena kuinka helppoa lopettaminen oli.

Silloin tajusin sen; olin lopettanut tulevan lapseni terveyden vuoksi. En itseni. Vanhat assosiaatiot rentouttavista vain itselle suoduista hetkistä istuivat tiukassa. Pelkäsin, tai oikeammin tiesin, että alkaisin polttaa vielä uudestaan. En enää julistanut savuttomuuttani läheisilleni.

En kuitenkaan rynnännyt synnytyssallista alas tupakalle. Ei se toimi niin. Lapseni oli kahden kuukauden ikäinen, kun ensimmäisen kerran lähdimme vanhan tyttöporukan kanssa ulos syömään. Viini teki tehtävänsä ja minä pummin kaveriltani yhdet henkoset. Vain jotta tietäisin mitä en kaipaa.

Vain jotta tietäisin... Nyt tuosta on kulunut 1,5 vuotta ja poltan edelleen. Olen toki yrittänyt lopettamista ja yltänyt kuukauden savuttomuuteen. Viimeisillä kerroilla olen vain tyytynyt selailemaan Carrin kirjaa muistuttaakseni itseäni tärkeistä pointeista.

Carr on oikeassa, voimakkaita fyysisiä vieroitusoireita ei tule. Ei ainakaan minulle. Pahimmat vieroitusoireet ovat henkisiä ja nekin helpottavat nopeasti. Ensimmäisten päivien ajan saatan olla räjähdysherkkä ja masennukseen taipuvainen. Sitten helpottaa ja alan nauttia lopettamisen suomista positiivisista muutoksista. Haju- ja makuaisti paranevat, hengittäminen helpottuu, ei tarvitse enää yrittää peitellä pahanhajuista hengitystä, ei tarvitse käyttää aikaansa ja energiaansa seuraavan tupakkatauon odottamiseen, ei tarvitse tuhlata rahojaan savuna ilmaan. Niin, se rahakysymys. Olen laskenut tuhlanneeni vuodessa noin 500 euroa tupakkaan. Aivan käsittämätöntä.

Ilman tupakkaa on helppo olla. Miksi sitten poltan? Jossain vaiheessa, kun olo alkaa olla jo todella hyvä, sitä unohtaa kuinka inhottavaa tupakan orjana oleminen on. Sitä alkaa muistelemaan niitä hyviä hetkiä tupakan kanssa, niin kuin joskus kaihoisasti muistee vanhaa rakastettua. Suhde ei lopulta toiminut, mutta ah kyllä meillä oli myös hyviä hetkiä. Tässä vaiheessa käärme luikertelee hiljaa paratiisiin. Tuhon siemenet on kylvetty. Pahaa aavistamaton alkuasukas ihastelee puun hedelmää. Sitä ei saa syödä, käsky kuuluu. Mutta jos maistaisi, ihan vain pienen haukun...

Myös siinä Carr on oikeassa, ettei ole olemassa yhtä tupakkaa. MINÄ TIEDÄN SEN. Viimeksi ollessani kuivilla, sanoin sen ääneen miehelleni. Ei ole olemassa yhtä tupakkaa. MINÄ TIEDÄN SEN. Mutta juuri sillä hetkellä, kun alkaa taas uudelleen himoita tuota kiellettyä hedelmää, tuolla lauseella ei ole enää kauheasti merkitystä.

Salarakas

Tarkistan mökin ikkunasta anopin ja appiukon sijainnit. He istuvat rantakivillä selät mökkiin päin. Kaivan käsilaukustani tupakka-askin ja sytyttimen ja menen ulos. Kierrän talon taakse autojen luokse. Sytytän savukkeen ja vedän pari kiivasta henkosta. Nikotiini vaikuttaa nopeasti, sormet tuntuvat raskailta ja päästä huippaa. Päivän ensimmäinen, jota olen odottanut aamiaisesta lähtien.

Vilkuilen mökin kulmia. Appivanhemmat saattaisivat harhautua mökin taakse kummalta suunnalta tahansa. Silmäilen maastosta mahdollisisa tumppauspaikkoja. Hiekkaan on hyvä sammuttaa, mutta tumppi pitäisi saada vielä piilotettua niin, että sen voisi myöhemmin käydä poimimassa mukaansa mökiltä poistuttaessa. Olisi noloa, jos jätteeni myöhemmin löydettäisiin. Syyllinen olisi helppo arvata.

Kuvittelen mielessäni appiukon kävelemässä vastaan ja minun käryävän rysän päältä. Harjoittelen rentoa olemusta. Enhän minä tässä mitään salaile. En vain halunnut tuoda tupakansavuja kuistille. Kuulen ääntä läheltä. Tumppaan sätkän nopeasti ja piilotan sen kiven alle. Kävelen takaisin kuistille, jota anoppi on alkanut lakaista. Pidätän hengitystäni kävellessäni hänen ohitseen takaisin sisälle.